Mulle välähti tänään, että meidän tytöt eivät ole päässeet kevään jälkeen pitkälle metsälenkille. Siis vapaana saavat juosta päivittäin omalla pihalla ja meidän pienellä pururadalla, mutta eihän se korvaa oikeaa metsälenkkiä. Aika noloa! Selitys on niinkin älytön kuin mun pelko kyitä kohtaan. Nämä meidän maastot ovat kyyrikkaita, lähimmät kyyt löytyvät tuosta parin sadan metrin päästä pellon toiselta puolelta, ja mä näen aika paljon painajaisia, että koiria puree kyy.

Tänään sitten korjasin tilanteen ja käytiin tunnin metsälenkki, kun tein etäpäivää Lucaksen neuvolan vuoksi. Marco haki siis Lucaksen hoidosta ja mä lähdin lenkille. Kylläpä koirilla oli hauskaa! Vaikka olen joskus lenkin jälkeen valmis lykkäämään hihnat ensimmäiselle halukkaalle, niin tänään en. Vaikka meillä on joskus ongelmia ohituksissa jne., niin jotain mun on täytynyt tehdä oikein, kun molemmat pysyvät metsässä näköetäisyydellä suurimman osan ajasta ja käyvät moikkaamassa minua aina silloin tällöin. Toki, jos jänis lähtee edestä, niin silloin mamma unohtuu helposti, mutta sitä en pidä koulutuksen puutteena vaan eläimen luonteena. Seli, seli

Ainoa ikävä asia metsälenkissä oli, että löysin Lucaksen tukasta punkin mönkimästä. Lucas oli hetki aikaisemmin ollut mun sylissä, kun oli taas törmäillyt johonkin, mutten tietysti voi olla varma oliko se siirtynyt minusta vai oliko Lucas saanut sen jo hoidossa ulkoilemassa ollessaan. No, pääasia, että punkki ei ollut kiinnittynyt! Oli muuten tämän vuoden ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen punkki, johon törmään! Aika vähällä ollaan siis päästy, vaikka möngitäänkin ties missä.

Bono ja Bessie ovat iloisia saamistaan treffiehdotuksista ja alkavat jakamaan vuoronumeroita piakkoin

Lucaksen 1-vuotismitat 76cm ja 8840g. Hoikka poika, tullut isäänsä